Koti
Comments 2

Muistoesineistä

Muistoesineitä ovat omat ja lastemme lapsuusmuistot (ensikengät, vauvanvaatteet, lelut, hiuskiehkurat), koulukirjat, piirrustukset, askartelut, valokuvat, kortit, kirjeet, matkamuistot ja erilaiset omatekemät tai lahjaksisaadut esineet.  Joku karsii ne kaikki, monelle on vaikea luopua ihan yksittäisestäkin muistoesineestä. Muistoja voi arkistoida esimerkiksi digitalisoimalla tai arkistoimalla niitä leikekirjoiksi, kollaaseiksi ja muistolaatikoiksi.

En karsi kaikkea. Minusta on hyvä säilyttää menneisyyttä. Säilytän muistoesineitä kuitenkin vain hyvin rajallisen määrän, ja muutamat todella tärkeät ja rakkaat muistot, joiden olemassaolon tiedostan ja jotka ovat juuri niille varatuissa paikoissa, ovat itselleni merkityksellisempiä kuin muistoesineiden röykkiöt ja kasat kätkettynä ympäri kotia eri kaappeihin. Asennoidun niin, että mikään säilyttämistäni esineistä ei ole korvaamaton (tein tämän päätöksen häälahjaksi saadun rikkoutuneen lasin aiheutettua mielestäni kohtuuttomasti pahaa mieltä). Hätätilanteessa ja omaisuuden tuhoutuessa vaikkapa tulvassa tai tulipalossa saisin lähisukulaisilta esimerkiksi lasten vauvakuvia.

Itse olen aloittanut muistoesineiden karsimisen päättämällä mitä haluan säilyttää. Omista lapsuusmuistostani tallessa ovat esimerkiksi kirkkaanvaaleanvihreä raidallinen vauvamekko ja turkoosi pikkuinen vauvapupu. Kyseiset värit ovat nimittäin edelleen ehdottomia lempivärejäni, ja usein pohdin pohjautuuko mieltymys varhaislapsuuden turvallisiin mielikuviin. Ehkäpä. Muutama kaunein vanha valokuva on kehyksissä. Perhekuvista haaveilen tekeväni yhden todella paksun perhehistoria-albumin, jossa on muutama kuva joka vuodelta (joulut, lomat, syntymäpäivät jne), ja jokaiselle lapselle on tarkoitus koota oma laatikko, jossa pari vauvanvaatetta, lempilelu, aapinen, muutama piirrustus jne.

Kaiken muun voisi luonnollisesti karsia jo tässä vaiheessa pois. Tunnepitoisten muistojen karsiminen on kuitenkin raskasta, ja kynnys heittää muistoja herättäviä esineitä pois on monelle suuri. Mikäli karsiminen tuntuu liian vaikealta, voi tehdä seuraavan pienemmän askeleen. Kodin kaaosta ja omaa mielenrauhaa nimittäin auttaa jo se, että kaikki ns. muistoesineet lajittelee selkeästi omiin laatikoihinsa ja kasaa ne yhteen kaappiin, mikäli niitä tällä hetkellä on eri kaapeissa ja laatikoissa ympäri kotia. Itse lajittelin kaikki muistoesineiksi luokiteltavat Ikean valkoisiin pahvilaatikoihin, joka on helppo ja kohtuullisen esteettinenkin säilytystapa. Samalla karsin kaiken, mikä oli helppo karsia. Laatikoihin voi lajitella valokuvat, lehtileikkeet, vauvanvaatteet, lasten piirrustukset ja askartelut, koulukirjat ja vanhat paperimuistot (todistukset yms). Näistä laatikoista on helppo poimia talteen muutama vauvanvaate, piirrustus ja muistoesineeksi jätettävä aapinen jokaiselle lapselle, ja kun laatikot ovat olleet aikansa avaamattomina kaapissa, saattaa jo tehdä mieli hävittää ne aivan sellaisenaan. Kannattaa ainakin kyseenalaistaa, miksi laatikoita säilyttäisi loputtomiin.

Olen erityisen huono karsimaan valokuvia. Olen kuitenkin huomannut, että muutama kiva perhekuva vuodessa riittää dokumentoimaan tärkeimmät tapahtumat. Digiaika on poistanut ongelman valokuvien fyysisestä säilyttämisestä. Digitaalisessa säilyttämisessä on omat haasteensa tietokoneiden, kovalevyjen ja muiden tallennuspaikkojen vanhentuessa ja rikkoutuessa. Mielestäni digikuvienkin suhteen on tärkeintä säilyttää muutama rakas kuva, ja yritän pitää niitä tallessa eri lähteissä (tietokone, puhelin, nettikansiot). Olen säästänyt muutaman sukuperintönä saadun tekstiilin tai astian puuarkkuun, koska niistä on tuntunut pahalta luopua. Erilaisia lahjaesineitä, vanhoja matkamuistoja tai pikkutilpehööriä en kuitenkaan juurikaan säästä, ellen kyseistä esinettä aivan erityisesti rakasta (ja jos siis rakastan, pidän esinettä näkösällä, esimerkiksi korttia peilinkulmassa).

This entry was posted in: Koti

2 Comments

  1. Minusta tuo on hyvä lähtökohta, että ei pidä mitään esinettä korvaamattomana. Ettei kiinny turhan paljon ja muistaa, että maailma ei lopu vaikka jossain onnettomuudessa kaiken tavaran menettäisikin.

    Minulla on se ongelma digikuvien kanssa, että niitä tulee heloposti otettua ihan liikaa, enkä välttämättä viitsi käydä niitä läpi säästääkseni muutaman parhaan. Kuvien järkevä arkistointi tuottaa myös päänvaivaa, ja onpa käynyt niinkin, että monet kuvat ovat kadonneet bittiavaruuteen vaihtaessani tietokonetta ilman, että olen vaivautunut etsimään niitä muuttaakseni ne seuraavaan kohteeseen. Se huono puoli digikuvissa taitaa olla, että niitä ei arvosteta (tai ainakaan minä en) samalla tavalla kuin konkreettisia filmirullasta kehitettyjä otoksia.

  2. Hei! Kommentoin nyt tähän vuoden takaiseen tekstiisi, jos vaikka satut lukemaan kommentin. =)

    Minulla on jokaiselle lapselle sellanen kotilaatikko (pahvinen) johon olen säästänyt just noita muistoesineitä; sen ajan sanomalehden tai esim. Vauva-lehden, tutteja, ristiäiskoristeen, vauvaonnittelukortit, aapisen, pikkuisia vaatteita, täyteen kirjoitetut vauvakirjat… jokaiselle siis vain se laatikollinen. Sitten mulla on jokaiselle lapselle oma kansio, mihin olen laittanut heidän todistukset, pankkitilitiedot, epikriisit yms terveystiedot ja muut sen sellaiset säästämisen arvoiset. Lisäksi olen liimannut kansiosivuille heidän kaikki luokkakuvansa. Koen, että tuossa on aivan tarpeeksi säästettyjä muistoja jokaiselle. Lisäksi mulla on ajatus, että annan nämä laatikot ja kansiot kaikkien matkaan sitten kun kotoa muuttavat – esikoinen on jo omansa vienytkin mennessään.

    Valokuvat on mulle vähän sellanen ongelmallinen asia. Mulla on ollut kauheasti valokuvia jo ennen digiaikaa, kansioita joissa teetettyjä kuvia oli varmaankin yli kymmenen. Sitten ne kaikki teettämättömät kuvat tietokoneella… huhhuh, niitä on tuhansittain! Keväällä tein sellaisen radikaalin teon, että purin kaikki kansiot ja laitoin kuvat yhteen isoon laatikkoon aikajärjestyksessä. Joskus vielä käyn ne läpi, säästän vain osan ja laittelen uudestaan jotenkin. Digikuvista olen miettinyt jos teettäisin kirjoja – kaksi sellasta kirjaa mulla jo onkin, mutta kalliiksi ne tulee… paljon kalliimmiksi siis kuin jos teettäisi vain kuviksi ja liimaisi ne itse. Kirjat olis kuitenkin hyvin säilyviä ja kooltaan pienempiä kuin kansiot. Ongelma on, että kuvia on tosi paljon, nuokin kaksi kirjaa on yhden vuoden kuvista koottu ja niihinkin koitin valita vain pienen osan, joka kuukaudelta jotakin.

    Minä en kauheasti tunteile tavaroiden kanssa. Olen karsinut viime vuosina aivan hirveästi tavaraa ja pyrin siihen että vain tarpeellinen, tai joku todella tunteellisesti tärkeä, säilyy. Äsken juuri naapurin mies kantoi ulos kaapin, jonka isä-vainaani on tehnyt meille aikanaan… mutta joka nyt on meille tarpeeton. Täytyy sanoa, että kyllä mua hiukan mietitytti… että mitä isä ajattelisi, jos tietäisi… mutta, noh, sanotaan nyt vaikka niin, että kaappi pääsee muualle jatkamaan elämäänsä. Ehkä isä ymmärtäis. (Ehkä ei…) Muutenkin meidän remonttien aikana olen laittanut käytännössä uusiksi kaikki (puuseppä)isäni meille tekemät kaapit. Empä tiedä olisinko kehdannut muuttaa kotia ja kantaa niitä ulos jos isä vielä eläisi… Mutta nuo isän tekemät jutut on varmaan ainoita minkä kohdalla kenties tunnen pieniä oman tunnon pistoksia, kun niitä poistan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s