Viimeisimmät artikkelit

Yksinkertaistamisen ABC: aloittaminen

Tavaran vähentäminen ei tarkoita päätöstä minimalismista eikä vähentämisessä tarvitse lähestyä äärimuotoja missään vaiheessa. Tarkoitus on helpottaa omaa arkielämää, ja jokaisen elämäntyyli määrittelee itselle parhaiten sopivan tavaramäärän. Olin kirjoittamassa otsikolla minimalismin ABC, ja se tuntui oudon tahmealta ja hankalalta. Puhun mielummin yksinkertaistamisesta, ja yritän saada sen avulla elämään helppoutta ja sujuvuutta. Asioita ei tarvitse tehdä vaikeimman kautta. Minimalistiset elementit, kuten minimalistinen vaatevarasto tai minimalistinen pakkaustyyli matkoilla, toimivat apuvälineinä ja keinoina.

Tavaraa voi vähentää kahdella eri tapaa. Ensimmäinen tapa on raivata vähitellen jopa pitkänkin ajan kuluessa. Toinen tapa on pakata kaikki ylimääräinen pois kerralla, ja esimerkiksi kantaa tavarat viikonlopun aikana laatikoissa varastoon. Muutaman seuraavan viikon aikana voi kuulostella tarpeitaan ja hakea sitten takaisin niitä asioita, jotka tuntuvat välttämättömiltä tai hyödyllisiltä. Tietyn aikarajan ylittyessä voi lopullisesti luopua vaikka kaikista avaamattomista laatikoista (nehän sisältävät ilmiselvästi asioita, joille ei ole ollut mitään tarvetta).

Omien tavaroidensa suhteen jokainen voi tottakai tehdä mitä haluaa. Itselleni sopii hyvinkin vähäinen tavaranmäärä, joten tavallaan ymmärrän niitä, jotka valitsevat jälkimmäisen tavan ja uskon, että sitä on edeltänyt asian pohtiminen ja harkinta monelta eri suunnalta. Mikäli perheeseen kuuluu muitakin perheenjäseniä, suosittelen kuitenkin maltillista tapaa. Vaikka puoliso suhtautuisi asiaan periaatteessa myönteisesti, liian raju karsiminen saattaa tuntua oudolta ja aiheuttaa vastareaktion. Perheenjäsenten on yleensä saatava itse kokea, kuinka tavaran vähentäminen vapauttaa arkea. Esimerkin näyttäminen, alkuun lempeässä mittakaavassa, saa puolison ja lapset usein mukaan talkoisiin tai vähintäänkin suopeiksi ajatukselle.

Tärkeintä ajan kuluessa tapahtuvassa vähentämisessä on oman maailmankuvan muuttuminen. Asiat alkaa nähdä eri tavoin kuin ennen. Kysymys on muutosprosessista. Oma mieli kirkastuu samaan aikaan tavaran vähentyessä. Projekti etenee lumivyörymäisesti kiihtyvällä vauhdilla. Pian tekee mieli muuttaa muitakin asioita kuin tavaran määrää, esimerkiksi omia tapoja ja tottumuksia.

Tavara aiheuttaa kaaosta paitsi siksi, että sitä on liikaa myös siksi, että se on epäjärjestyksessä. Tavaramäärä ei mahdu niille varattuihin paikkoihin, joten asioita ei voi pitää omilla paikoillaan vaikka niin haluaisi. Siksi aivan ensimmäinen tehtävä on ryhmitellä kaikki. Kasaa konkreettisesti esimerkiksi kaikki kirjat kirjahyllyn viereen, jotta näet paljonko säilytystilaa kirjahyllystä puuttuu. Kasaa perheen kaikki kengät samaan kasaan. Kerää lelut lastenhuoneista, olohuoneen korista ja vaatehuoneen hyllyltä yhteen ja samaan paikkaan omaksi ryhmäkseen. Jo ryhmitellessä on helppo karsia selkeästi ylimääräisiä asioita: roskat roskiin, liian pienet lastenvaatteet keräykseen, lainatavarat palautettavaksi jne.

Älä hanki uutta säilytystilaa tässä vaiheessa. Aloita ryhmittelyn jälkeen karsia tavaroita systemaattisesti kierros kierrokselta. Suunnittele omat ja perheenjäsenten vaatevarastot, ja poista kaikki sopimaton, liian pieni tai tarpeeton, esimerkiksi vaatteet, joille ei ole nykyisessä elämäntyylissäsi käyttöä. Tee kodissasi ainakin kaksi karsintakierrosta ennen kuin teet muutoksia säilytyksen toimivuudessa, kyseinen toimenpide nimittäin helpottuu tavaramäärän vähentyessä. Jatka karsintakierroksia haluamaasi lopputulokseen saakka ja valmistaudu jatkossa tekemään tekemään ylläpitokierrokset esimerkiksi sesonkien vaihtuessa.

Seuraavaksi: Yksinkertaistamisen ABC: ylläpito

Tavat, tottumukset, uskon voima

Iloitsin jo aiemmin, kuinka hyödyllistä oli kirjoittaa niin sanottu ”manifesti”, jossa voi listata omat, jatkuvasti noudatettavat elämänohjeensa. Kirjoitin siis minä- ja preesens-muodoissa asiat, joihin olin aiemmin etäisesti pyrkinyt. Kirjoitin jokaisen lauseen uskoen vahvasti, että lause pitää paikkansa ja että tulen toimimaan sen mukaisesti. Huomasin, että on merkittävästi eri asia, miellänkö haluamani asian olevan parhaillaan tapahtumassa juuri itselleni vai ajattelenko kyseistä asiaa kaukaisena, mahdollisesti jopa tavoittamattomissa olevana, haaveena. Lähdenkö lenkille nyt (koska olen henkilö, joka tekee päivittäin asioita terveytensä eteen) vai toivonko vain eläväni terveellisesti joskus tulevaisuudessa.

Kirjoitin siis 10 lausetta, joilla listasin millainen olen ollessani tavoitteideni mukainen. Ajattelin hyvin pontevasti olevani niin vahvasti matkalla kohti listaamiani asioita, että saatan rehellisesti kirjoittaa kaiken tapahtuvan jo tässä hetkessä. Aluksi luin lauseita päivittäin, myöhemmin olen kertaillut niitä aina kun ne tulevat mieleen. Ja mitä voin sanoa. Kotona on edelleenkin rästitöitä ja itse syön – edelleen – aina silloin tällöin Nutellaa suoraan purkista. Olen kuitenkin lähempänä kuvailemiani lauseita kuin koskaan aiemmin.

Lausesysteemini, johon sain idean lukiessani manifestoinnista, on toiminut ällistyttävän hyvin. Voin lämpimästi suositella sitä kaikille. Toimin useissa tilanteissa haluamallani tavalla jo nyt sen sijaan että ainoastaan suunnittelisin toimivani kyseisellä tavalla joskus tulevaisuudessa. Ehkäpä menetelmä toimiikin parhaiten juuri kaltaisillani henkilöillä, jotka tykkäävät suunnitella mutta kokevat vaikeaksi tarttua toimeen. Huomasin, että vain vilpitön uskominen omaan onnistumiseen auttaa muuttamaan ajatukset toiminnaksi.

Luin joululomalla Charles Duhiggin menestyskirjan Tapojen voima. Kirja käsittelee erilaisten tapojen ja tottumusten hyödyntämistä ja ymmärtämistä niin arjessa kuin liike-elämässäkin. Kirja on nopealukuista ja viihdyttävää tekstiä. Sen peruspäätelmät ovat monelle tuttuja tai ainakin helposti järkeiltävissä, mutta lukuisista esimerkeistä suurin osa oli itselleni uusia, ja minusta kirja oli varsin mielenkiintoinen.

Duhiggin mukaan rutiinit laukeavat ärsykkeestä ja niitä seuraa aina palkinto. Tapojaan muuttaakseen vanhan rutiinin tilalle on keksittävä uusi, vaihtoehtoinen rutiini. Onnistumisen kannalta on tärkeintä uskoa – ei välttämättä jumalaan vaan esimerkiksi omaan itseensä ja onnistumiseensa – ja tuloksia parantaa ryhmä, vaikka siinä olisi vain kaksikin jäsentä. Kirjassa käsiteltiin myös esimerkkejä, joissa yksi pieni muutos oli saanut henkilössä aikaan kokonaisen muutosten vyöryn. Oman lausesysteemini perusteella yhdyn kaikkiin kirjan päätelmiin. Elämäntapamuutos on mahdollista tehdä, kunhan asiaan uskoo tarpeeksi. Itselläni esimerkiksi kuntoilua on helpottanut myös tekeminen yhdessä miehen kanssa (ryhmä). Pieni muutos saa myös jotenkin automaattisesti seurakseen muita. Viikot, jolloin kuntoilen tavoitteideni mukaisesti, ovat yllättäen tehokkaita myös monessa muussa suhteessa.

Jokin aika sitten luin kampaajalla naistenlehtiartikkelin, jonka kirjoittaja oli lumoutunut manifestoinnista ja kouluttautunut sittemmin elämäntapavalmentajaksi tutustuen samalla useisiin kohtalotovereihin (valitettavasti en pannut merkille, mikä lehti oli kyseessä). Kirjoittajan kokemukset eivät olleet hyviä. Useampikin asiaan hurahtanut henkilö oli jättänyt aiemman työpaikkansa vain todetakseen, että uusi valmennusura ei käynnistykään odotetulla tavalla. Artikkelin kirjoittaja kutsui manifestointi-ajattelua uskonnoksi ja piti koko ajatustapaa vaarallisena, koska se saa ihmiset ryntäämään suuriinkin muutoksiin ilman tarpeeksi huolellista ja realistista suunnittelua.

En ollut edes ajatellut, että ihmiset toimivat näin epäkäytännöllisesti. Uskon vahvasti, että mikä tahansa on mahdollista. Maalaisjärkeni kuitenkin kertoo, että uutta (mitä tahansa) työuraa on vaikea luoda tyhjästä. Se on yksi monista syistä, miksi olen jatkanut pitkää kotiäitiyttäni. Tiedän myös kokemuksesta, että yksityisyrittäjän työpäivä on pitkä ja työnkuva laaja ja niiden puitteissa joutuu tekemään paljon sellaistakin, mikä ei ole aina itsestä kivaa.

Olen kuullut tarinoita, joissa manifestoidaan suuria määriä rahaakin. Omaan listaani pyrin kuitenkin kirjoittamaan lauseita, joiden toteutumiseen vaikutan selkeästi aivan itse. Manifestillani motivoin itseäni toimimaan ja tekemään asioita, joita olen aiemmin pitänyt ajattelun tasolla tai tehnyt vain epäsäännöllisesti. Asioita, joiden tekemistä usein vitkutan tai joita teen epämääräisesti ilman selkeyttä tai kunnollista päämäärää. Asioita, joita haluaisin tehdä, mutta jotka tuntuvat työläiltä tai liian vaikeilta. Päättäväisesti siis hoen, että jaksan, viitsin ja osaan, vähintäänkin opettelen. Ja kyllä, kun oikein kovasti uskon asiaan, niin maailmakin näyttää tulevan vastaan ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia.

Esimerkkinä kielen opetteluni, joka ei millään päässyt takkuista alkua pitemmälle. Kun totesin olevani ”henkilö, joka opettelee ja oppii uusia asioita”, jouduin pakostakin miettimään vaihtoehtoja osoittamaan väitettäni todeksi. Olin aiemmin pitänyt yksityistunteja aivan liian kalliina vaihtoehtona. Sitten muistin, että tuttavapiiriini kuuluu italialainen kieltenopettaja. Rohkaistuin kysymään asiasta, ja sovimme kaksi kertaa viikossa tapahtuvat skype-tunnit. Olen toistaiseksi niin aloittelija, että tunneista ei ole hänelle kovasti vaivaa, joten hinta on varsin kohtuullinen. Itselleni on huikean paljon helpompaa opiskella kieltä pätevän opettajan ohjaamana, ja koska tunnit ovat maksullisia, ei tulisi mieleenikään mennä niille valmistautumatta. Oikein odotan näitä myöhäisillan tuntejani.

Duhiggin kirja myös muistutti, kuinka järkyttävän helposti kuluttajien tapoihin ja tottumuksiin voi markkinointikikoilla vaikuttaa. Tässä kohtaa suomalainen kulttuuri poikkeaa onneksi merkittävästi amerikkalaisesta. On vaikea uskoa, että suomalaista kuluttajaa saisi lisäämään ostamista tunkemalla postiluukusta tilastollisilla menetelmillä tarkkaan valittuja alennuskuponkeja. Missä mittakaavassa suomalainen kuluttaja edes lukee mainospostia? Itse olen lapulla kieltänyt mainosten jakamisen, ja mikäli niitä nimen kera tungetaan postilaatikkoon, siirrän ne suoraan paperinkeräykseen.

Kotitalousakatemia

Olen siellä täällä puolella korvalla kuunnellut ja seurannut keskusteluja lasten kotitöistä. Käytännöt tuntuvat vaihtelevan perheittäin. Lapset osallistuvat enemmän tai vähemmän, toisissa perheissä saatetaan palkita kotitöistä rahalla, toisissa ei. Meidän perheessä lapsia ei velvoiteta säännöllisesti osallistumaan kotitöihin jälkien korjaamista enempää. Jälkien korjaamisella tarkoitan astioiden viemistä keittiöön, pyykkien keräämistä likapyykkikoriin ja vastaavia pieniä arkitoimia. Satunnaisesti toki pyydän kattamaan pöydän tai viemään roskia. En käy palkkatöissä, joten tuntuu pelkästään kohtuudelta, että teen itse suurimman osan kotitöistä. Mies käy töissä ja hoitaa paljon harrastuskuljetuksia, esikoisella on jopa 10 tunnin koulupäiviä ja keskimmäinen treenaa koulun jälkeen tuntejakin. Nuorimmainenkin keskittyköön läksyihin.

Homma toimii näin hyvin, mutta tottakai haluan, että kukin pojista aikanaan kotoa muuttaessaan sekä osaa tehdä kotitöitä että ymmärtää niiden jakamisen (ellei joku perheenjäsenistä siis todellakin ole kotona sitä varten, mitä tapahtuu aika harvoin). Otin asian puheeksi lasten kanssa, ja jokaisen kasvoille ilmestyi kotityöt mainittuani kauhunsekainen odottava ilme. Päästin pojat pälkähästä ja kerroin, etten jatkossakaan aio velvoittaa heitä säännöllisiin askareisiin.

Haluan kuitenkin kahta asiaa:

  1.  Haluan olla varma, että he osaavat tehdä kaikkia kotitöitä, joten teemme yhdessä  erilaisia arkiaskareita kuukauden jaksoissa.
  2. Matkoilla ollessani pojat auttavat näissä askareissa, jolloin miehen osalle jää vähemmän puuhaa.

Ehdotukseni ”kotitalousakatemiasta” hyväksyttiin yllättäen mukisematta. Odottivatkohan jotain pahempaakin? Hyvä näin. Ajatuksena siis on, että kolmen kuukauden aikana jokainen vuorotellen harjoittelee ruuanlaittoa, vaatehuoltoa ja siivousta. Valmistaa omatoimisesti aterioita tai leipoo, opettelee pesukoneen käytön, kertaa vaatteiden lajittelun ja silittää paitoja sekä tekee perussiivoustoimenpiteet, kuten kylppärin siivouksen. Aloitamme helmikuussa, tammikuussa haluan tehdä omat rästiaskareeni. Eivät nuo poikaset täysin avuttomia nytkään ole, mutta esimerkiksi kylppärin siivoamista tai silittämistä eivät ole tainneet kokeillakaan. Katsotaan keväämmällä miten kokeilu sujuu!

Vieraspostaus minimalismista

Poikani oli kirjoittanut koulussa äidinkielen esseen minimalismista ja antoi luvan postata sen blogissani. Emme ole juurikaan keskustelleet minimalismista kotona ja huomaan hänellä olevan hiukan erilainen – laajempi – näkökulma, mikä on mielenkiintoista.

Turhan tavaran ongelma

Kun kasvan pian aikuiseksi ja muutan omaan talouteen, minun on päätettävä, miten aioin hallita uuden kotini järjestystä. Minua uhkaa monien tuntema ongelma: tavaroiden määrä ja paljous.

Elämän varrella kertyy tavaraa, jota kukaan ei käytä tai tarvitse. Mitään ei kuitenkaan uskalleta heittää pois, sillä ”joskus sitä vielä tarvitaan”. Tulee halu heittää ja lukita kaikki kellariin ja unohtaa sinne.

Yksilön kannalta järkevin vaihtoehto on minimalismi. Aatteen kannattajat omistavat vain kaikkein välttämättömimmät tavarat. Tavaroiden kokonaismäärää pyritään vähentämään ostamalla käytettyä, kierrättämällä ja satsaamalla asioiden kestävyyteen. Siksi minimalismi onkin hyvä niin yksilölle kuin ympäristöllekin.

Kansantaloutta ajatellen minimalismi ei kuitenkaan ole niin hyvä asia: kuluttajien on kulutettava! Onko yhteiskunnassamme jotain pielessä, kun se sallii tämänlaisen kummallisuuden? On totta, että yhteisön etu voi mennä yksilön edelle, mutta eikö edes luonto voisi säästyä?

Talouden kannalta hyvä vaihtoehto olisi ympäristöystävällisen minimalismin vastakohta, sanotaanko vaikka ”kertakäyttöminimalismi”. Kertakäyttöminimalisti minimoisi tavaran määrän heittämällä kaiken pois käytön jälkeen. Lisäksi hän välttelisi muun muassa ruoka-aineiden ostamista syömällä ravintolassa. Tietysti hän myös tekisi paljon työtä ja maksaisi veronsa.

Kuten huomataan, kumpikaan elämäntapa ei miellytä kaikkia. Siinä, missä mallikansalainen kertakäyttöminimalisti tuhlaa luontoa, uhkaa ympäristöminimalisti taloutta. Eivätkö kaikki voi olla tyytyväisiä?

Mielikuva minimalistista istumassa puhtaassa talossaan ilman tavaraa on jokseenkin persoonaton. En halua olla sellainen. Kyllä tavaraa on jonkin verran oltava. Se on statussymboli: minulla on jotain, mitä muilla ei ole. Se on muisto: minä olen käyttänyt tätä. Se on haave: ehkä vielä joskus teen sen uudestaan ja silloin tarvitsen tätä. Tavara on kuitenkin myös riesa: sitä lojuu nurkissa ja se on tiellä koko ajan.

Paras vaihtoehto sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta lienee keskitie. Tavaraa saa ostaa kohtuullisissa määrin, jos sitä tarvitsee. Mitä tavaraa sitten tarvitsee. Ainakin kaikkea, mitä käytetään säännöllisesti. Mielestäni myöskään satunnaisesti muutaman kerran vuodessa käytettävä tavara ei ole pahasta.

Tavaran poisheittämiseen on useita menetelmiä. Niin sanotun ”vuoden säännön” mukaan vuoden käyttämättömänä olleet tavarat heitetään pois. Vuoden alussa harvaan käytetyt tavarat pannaan laatikoihin. Jos laatikoissa on jotain vielä vuoden lopussa, siitä luovutaan.

Jos tavarasta luopuminen on hankalaa, kannattaa yrittää antaa mahdollisimman paljon poisheitettävästä roinasta ystäville ja sukulaisille. Näin tavara pysyy vielä jotenkin näköpiirissä, vaikkakaan ei omana huolena.

5 askeleen ruokatarvikesäilytys

Ruokakaappien siivoamisen ja karsimisen yhteydessä tulee usein esille kaksi selkeää kaaoksen aiheuttajaa. Sekasortoa aiheuttaa eniten yleinen epäjärjestelmällisyys ja suunnitelmallisuuden puute. Kuivatarvikkeita hankkii varmuuden varalle liikaa, mikäli tilannetta ei muista tarkistaa ennen ostoksille lähtöä. Pasta- ja riisipaketteja kertyy kaappiin ja leivontalaatikosta löytyykin yllättäen kuusi pussillista kanelia (tarpeeseen toki juuri nyt joulun alla). Toisaalta järjestelmällisessäkin taloudessa kuivatarvikkeita vanhentuu, jos varaston pitää suurena ja kattavana. Paketit saattavat olla kaapeissa hyvinkin siististi, mutta siivotessa huomaa päiväyksien vanhenneen kuukausilla. Itse kohtasin molemmat ongelmat, ja aloittaessani tavaran vähentämistä päätin karsia ruokavarastotkin systemaattisesti.

1. Aloitin määrittämällä säilytysyksiköt. Mikäli voisin vapaasti valita, ottaisin keittiööni ruokasäilytystä varten yhden korkean ruokakaapin, mieluiten ”ruokakomeron”, jossa yksi yksikkö vastaisi yhtä hyllyä. Tällä hetkellä keittiössämme on kuitenkin vetolaatikot, ja kuivaruokatarvikkeille on nyt varattu kaksi suurta ja kolme pientä vetolaatikkoa:

  • ruokatarvikkeet
  • leivontatarvikkeet
  • hiutaleet ja myslit
  • leivät ja näkkileivät
  • välipalat yms.

2. Seuraavaksi pohdin, kuinka järjestelisin ruuat yksiköiden sisällä. Ruokakomerossa käyttäisin riittävän suuria lasipurkkeja, joihin esimerkiksi hiutaleet tai riisit voi kumota. Vetolaatikoissa tämä menetelmä ei valitettavasti toiminut haluamallani tavalla. Kokeilemani lasipurkit eivät olleet tarpeeksi suuria (purkkiin on mahduttava kokonainen hiutalerasia, mieluiten enemmänkin) eivätkä raskaina muutenkaan toimineet vetolaatikossa kuten halusin. Sen vuoksi päädyin lajittelemaan ruokatarvikkeet – alkuperäisissä pakkauksissaan – Ikean läpinäkyviin muovilaatikoihin. Epäesteettinen mutta selkeä ja toimiva ratkaisu.

3. Yksinkertaistin kuivatarvikevalikoiman. Olen itse tullut tulokseen, että ruokalaatikossani on vain yhdenlaista riisiä, joka on kokeilemalla osoittautunut helpoksi valmistaa ja sopii perheemme suosimiin riisiruokiin (lähinnä curryruokia). Kaurahiutaleiksi ostan vain puhdasta kauraa, koska kaurapuuroa syö enimmäkseen keskimmäinen, joka on keliaakikko. Viikonloppuaamuisin mies syö samoista kaurahiutaleista haudutettua puuroa. Pastana on gluteenitonta spagettia ja lasagnelevyjä sekä tavallista nauhapastaa. Leivontalaatikossa gluteenitonta ”yleisjauhoa” jne.

4. Ylläpidän vain suppeaa perusvarastoa. Varasto toki tarvitaan, mutta itse pidän sen suppeana, jolloin järjestys on helppo säilyttää ja ruokatarvikkeet tulee käytettyä päiväyksen puitteissa vaikken turhantarkka niiden suhteen olekaan. Kotona on aina hyvä olla riisiä ja pastaa yhtä tai kahta ateriaa varten. Kaurahiutaleita hankin usein pari pakettia kerralla, sillä lähikauppa ei myy puhdasta kauraa. Leivontalaatikossa on aina paketillinen jauhoja ja muita perusleivontatarvikkeita.

5. Lopuksi lisäsin hätävaraston. On kätevä pitää ruokalaatikossa muutama hätävaratarvike, joista saa helposti aterian kiiretilanteessa. Pestopurkki pikapastaa varten, tomaattimurskaa, linssejä ja kookosmaitoa (keittoon). Gluteenittomia myslipatukoita tai pähkinöitä lasten hätäevääksi esimerkiksi retkiä varten (nämä välipalakaapissa).

Keittiöni ei ole edelleenkään täydellisessä järjestyksessä, mutta se on helposti siivottavissa ja kauppaan lähtiessä näen nopealla silmäyksellä mitä varastosta puuttuu. Tämän silmäyksen perusteella teen ruokavaraston täydentämisen edelleenkin suurpiirteisellä mutta kohtalaisen toimivalla tavalla, joten ruokahuolto on hallinnassa. Seuraava askel on muodostaa/kehittää ostosten teko systemaattiseksi ja entistä nopeammaksi.